Tiedän kuinka paljon sinä mua rakastat
Uuh, Don Huonot. Huomaa, etten ole pitkään aikaan musiikkia kuunnellut koneella istuessani, kun ei voi keskittyä muuhun kuin kappaleen lyriikoihin. Yritän parantaa tapani.
On ollut taas liian pitkä päivitystauko, sääkin on lämmennyt lumimyrskystä plus kymppiin ja ulkona saattaa kävellä taas ilman takkia. Ja Timo mainitsi, että hänen silmiään jo kirvelee, kevät on virallisesti tullut! (Jotain hyötyä allergioistakin, huh?) Myös Rion silmä alkaa olla jo ihan hyvässä kunnossa, tosin jälkitarkistus pitäisi varata, että näemme onko haava todella parantunut. Taas rahanmenoa siis. En lakkaa kiittämästä tuosta vakuutuksesta, olisimme todella vararikossa ilman sitä.
Ja kun koira alkaa parantuman, talouden toinen mies ryhtyy sairastamaan. Ressukka on täynnä räkää ja näyttää hirveän onnettomalta, aiai. Ja kaikesta huolimatta reippaasti koodailee koulujuttuja, oli jopa tänään useamman tunnin luennoilla. Sietää olla ylpeä. 
Tuntuu, ettei edellisten päivien aikana ole tapahtunut oikein mitään, aika on muuttunut jotakuinkin harmaaksi massaksi mielessäni. Viikonloppuna (sunnuntaina?) kävimme kuitenkin katsomassa äidin, Rion ja pikkusiskon kanssa pikkusiskon uutta hevosta. Borges on hieno leidi, mutta tietenkin minä olin aivan kauhuissani. Sehän liikkui, apua! No, pelkään kissojakin, joten onkos tuo nyt kumma, etten tunne oloani kotoisaksi tuollaisen useita satoja kiloja painavan eläimen lähettyvillä. Rio ei onneksi osannut pelätä hevosiakaan, uteliaana kävi vain nuuskimassa ja tekemässä tuttavuutta. Hieno koira.
Huomenna olisi tarkoitus heräillä ihmistenaikoihin ja painua katsomaan Sweeney Todd kello 11:15 tms Tennispalatsiin, jos vaikka tämä unirytmi korjaantuisi. Pitkin valvoa silloin sunnuntaina kolmeen (neljään) asti, että sain käännettyä kellot reaaliajassa. Nyt siitä sitten maksaa heräämällä aikaisintaan kahdeltatoista, ja kun vihdoin saa kolmen aikaan vaatteet päälle, on koko päivä jo oikeastaan kulunut. Toisaalta, tästä rytmistä on hyötyä, ei tunnu lainkaan niin pahalta valvoa töissä, eikä haittaa vaikka kello on yli 12 yöllä ennen kuin on kotona.
Odotan innolla palkkapäivää, jos viimein pääsisi ostamaan vaikka ne farkut. Himoitsen myös punaista nahkalaukkua, saa nähdä raaskinko sijoittaa siihen. Epäilen vähän, vaikka Piecesillä olisi juuri sellainen, jota ajattelin. Hintaa on kuitenkin se viiskymppiä, jolla elää helposti viikon verran. Pitää hieman priorisoida. Syödäkö vaiko osta laukku, hmmh. Kukin arvatkoon itse, kumpaan minä päädyn. ;>
Nyt taitaa olla pikkuhiljaa tämän tytön uniaika, huomenna varmaan entryän hieman mielialoja Sweeney Toddin suhten, odotukset ovat korkealla. Toivottavasti on edes puoliksi niin hyvä, kuin olettaa voisi.
26. maaliskuuta 2008
Jep, ja lumimyrsky on päällä niin, ettei toivoakaan ulkoilusta. Ja minä kun niin odotin jo kevättä! Olen varma, että tämä takatalvi on seurausta liian varhaisesta intoilustani, mitäs menin ostamaan tuon ihastuttavan parvekepöydän.
Todella, jo viimeyö oli sään puolesta, ja muutenkin, aivan kamala. Me olimme taas Rion kanssa Pieneläinklinikan päivystyksessä, kun poitsulla oli TAAS (olisikohan nyt neljäs kerta) sarveiskalvolla haava. Ja joka kerta meidän on juostava heti lääkäriin, kun aina on olemassa riski, että haavan aiheuttanut roska on yhä silmässä ja aiheuttaa lisää tuhoa. Illan kulku oli jokseenkin tällainen: Gossip Girlin päätyttyä kello yhdeskän aikaan mieheke ja koira saapuivat yhteiseltä lenkiltään emännän istuessa laiskana sohvalla ja tuijotellessa telkkua. Tässä vaiheessa koira oli vielä ihan ok kunnossa, mutta ei mennyt kuin ehkä kymmenen minuuttia, kun poika ei enää edes avannut silmäänsä ja hankasi sitä minne vain mahdollista. Tässä vaiheessa soitin äidille, että lähteekö hän viemään meitä Viikkiin. Ei vienyt, mutta onneksi toi auton, että pääsimme itse paikalle. Sitten odottelimmekin parisen tuntia että Rio pääsi hoidettavaksi, jonka jälkeen odottelimme vähän lisää, että saimme laskun. Tässä vaiheessa kello oli noin yksi yöllä. Sitten päivystävän Yliopiston Apteekin kautta kotiin (tiesittekö, että ne ovat aika hurjia paikkoja), ja kello on jo kaksi. Oma olo oli siinä vaiheessa jo niin kipeä, ettei voi edes käsittää, oksetti ja huimasi ja ties mitä. Syyksi epäilen huonoa ruokavaliota, olin sinäpäivänä syönyt nimittäin kaksi Pätkis-suklaapatukkaa ja puolikkaan D-Wok annoksen. Onneksi Rio alkaa nyt olemaan jo pikkuhiljaa parempi, silmä toimii normaalisti, eikä näytä edes kipeältä. Kyllä tämä taas tästä.
Muuten eilinen oli oikein mukava päivä, kävimme miehekkeen kanssa shoppailemassa ja löysin kaksi oikein ihanaa laukkua Hakaniemestä, eivätkä olleet edes hirvittävän kalliita. H&M:ltä löysin kaksi printtipaitaa sekä kivan neuleen ja jostain tarttui mukaan myös uusi panta. Sääli, ettei ole sitä kunnon kameraa, saisitte parempia kuvia. Yritän kuitenkin jotain ottaa tuolla vanhalla kameralla, että edes vähän näette mistä olen niin innoissani. Kuvia suuremmasta laukusta siis tässä. Pienemmästä ei näemmä tullut yhtäkään julkaisukelpoista, salama pimeässä asunnossa teki tehtävänsä ja kuvat näyttivät aivan kamalilta. Myöhemmin siis ehkäpä lisää.
Huomasin myös vaateostoksilla että olen ihan oikeasti lihonnut viimeaikoina aivan järkyttävän paljon. Pitää hieman ryhtyä katsomaan, mitä suuhunsa laittaa, eikä mahdollinen urheilukaan olisi pahitteeksi. Pitäisi vain ottaa itseään niskasta kiinni ja etsiä se punttis tästä läheltä, niin johan alkaisi näyttämään valoisammalta. Tai kun lähtisi edes uimaan, sekin tekisi jo paljon. Ehkä pitäisi ottaa sellainen “kesäksi kuntoon” -kampanja, mutta olen hirveän huono saamaan mitään aikaiseksi yksin. Eikä tässä nyt taida olla vapaaehtoisia mukanatsemppaajia liiemmälti.
Pikkusisko osti muuten hevosen, tuli mieleen tuosta urheilusta. Perjantaina varmaan menen tallille katsomaan ja mahdollisesti koettamaankin, jotta millainen tamma on kyseessä. Kuulemma aika kipakka tyttö, saa nähdä pysynkö edes selässä.
Taitaisi olla tällä neidillä pikkuhiljaa nukkumaanmenoaika. Kello on puoli yksi, ja huomenna on taas työpäivä. Iltavuoro onneksi, niin ei tarvitse aikaisin herätä. Ja tänään selvisi muuten tuo työpaikanvaihtaminenkin, onnistuu ilman ongelmia, ja työmatkat lyhenevät siten huomattavasti. Voin jopa kävellä töihin, jos hurjaksi heittäydyn! Ja kesällä rullaluistimilla taittuu matka mukavasti.
Virtuaalielämää
Olen selaillut edellisten päivien aikana enemmän blogeja kuin koko aikaisemmassa elämässäni yhteensä. Muotiblogit, vauvablogit, opiskelublogit, suhdeblogit ja lisäätähänmitätahansa-blogit ovat saaneet pääni täysin pyörälle, jopa siinä määrin, että olen kateellinen ties kenen elämästä, ja vain siksi, että se on niin totaalisen erilaista kuin minun näennäisen tylsä ja turvallinen elämäni.
Tyyli- ja muotiblogit taitavat olla edellämainituista tämänhetkinen suosikkini. Ihana kurkistusreikä kuvien kera muiden ihmisten elämään, ja usein vielä kauniilla ulkoasulla varustettuna. Mikä voisikaan olla parempaa. Tässä on esimerkiksi yksi oikein viihdyttävä blogi, ja onneksi olen vasta melko alussa sen kanssa. Vielä paljon luettavaa jäljellä, ah autuutta.
Mistä lie johtuu, että sain tänäaamuna myös päähäni siivota vaatekaappini. Kaksi muovipussillista tavaraa lähti kierrätykseen UFF:ille, ja nyt kaappini huutavat tyhjyyttään. Täytynee lähteä huomenna ehdottomasti katselemaan niihin uutta täytettä, ja mahdollisesti myös jotain ihan päällepantavaakin. Mieheke lupautui lähtemään mukaan (oikeastaan jopa kysyi, josko kaipaan seuraa, en edes painostanut), eli ei tule edes yksinäinen matka. Myös uusi laukku on hankintalistalla, saa nähdä jos toteutuu. Olen nimittäin etsinyt sitä jo jonkin aikaa, ja nyt puhun siis kuukausista, mutta mikään ei ole miellyttänyt niin paljon, että olisi kaupasta mukaan lähtenyt. Ok, myönnetäköön, en puhunut aivan totta, montakin olen kotiin kantanut, mutta montaa käyttökertaa ei yhdellekään ole kertynyt.
Blogien ihmeellisessä maailmassa olen törmännyt useampaan otteeseen myös uutuussarjaan Gossip Girl, jonka ensimmäinen jakso näytettiin jo alkuviikosta, olisiko ollut maanantaina. Minä tietysti olin siihen aikaan teeveen edessä kuin liimattuna, tuijottaen Manhattanin nuorten elämää. Jakson päätyttyä minun oli yksinkertaisesti saatava nähdä lisää, ja tietenkin järjestin kaikki kolmetoista ilmestynyttä Gossip Girl episodea itselleni, ja lähes yhteen putkeen katsoinkin ne. Nyt odotan kuumeisena neljännentoista jakson ilmestymistä, eikä ole ihan helppoa. Samaten odotan myös Täydellisten Naisten ja Greyn Anatomien jatkumista, eikä ainakaan vielä näytä kovin lupaavalta. Oi miksi, miksi pitikään olla se typerä lakko?!
Kameran hankinta ei ole edistynyt vielä suuntaan eikä toiseen, eikä varmaan aivan lähiaikoina edistykään. Sääli, se olisi niin mukava, ja kuvamateriaali tässäkin blogissa saattaisi lisääntyä. Tosin, mies on varmaan oikeassa sanoessaan, että jaksaisin kuvailla muutaman päivän, ja kyllästyisin, kuten niin helposti teen kaiken muunkin kanssa.
Tässä kuitenkin yksi, erittäin huonolaatuinen, kännykän kameralla otettu kuva tämän illan aktiviteeteista. Tuon jos mieheke näkee, hän lähes rukoilee saada ostaa minulle uuden kameran, etten vain enää ikinä laittaisi esille mitään näin järkyttävän huonolaatuista! Mutta, ainakin tee oli loistavaa (appelsiinilla maustettua valkoista reilunkaupan teetä, nam), eikä blogin päivitteleminenkään mitään aivan huonoa tekemistä ole. Vain kuvan laatua pitäisi parantaa. (Kyllä, kuppi on valtava, Indiskasta ostetu, ja siitä juokin sitten helposti teetä koko illan.)
Pääsiäisen viettoa
Kevättä ilmassa! Ainakin vielä tämän päivän. Illaksi onkin sitten jo luvattu lumipyryä, huomattavasti sankempaa, mitä ennen joulua oli. Surullista, olen ehtinyt jo tuudittaa itseni ajatukseen, että kohta voin kulkea lyhythihaisessa paidassa ja ohuenohuissa kesähousuissani.
Eikä kesänodotustani ainakaan lieventänyt tämänpäiväinen shoppailukierroksemme. Käytiin Sellossa ruoka- ja vaateostoksilla, ja sen jälkeen vielä Ikeassa hakemassa päiväpeitto. Mukaan tarttui lisäksi myös uusi parvekepöytä (ihana, sopii hyvin yhteen meidän tuoliemme kanssa), punaisia pyyhkeitä ja muuta kivaa krääsää. Parvekkeelle pitäisi hankkia vielä riippukeinu ja matto, niin se olisi jo aivan valmis kesäisiä lukuhetkiä varten. Ja tietenkin kukat pitää laittaa, enkä ole edes vielä päättänyt, minkälaisia haluaisin sinne. Elättelin toiveita, että olisin jonkun pienen yrttiviljelmän saanut sinne, mutta parvekkeemme on aivan liian aurinkoinen, ja rehuni varmaan kärähtäisivät hengiltä. Saapa siis nähdä.
Prismassa ruokaostoksilla en voinut olla kiduttamatta itseäni kulkemalla vauvanvaateosaston läpi. Tiedän, että jokaisen kerran jälkeen kuume vain kasvaa, ja tekisi mieli hamstarata vaatteita kotiin, ihan vain odottamaan, että sitten kun.. Maltoin kuitenkin tälläkin kertaa mieleni, en ostanut yhtään mitään, vaikka kuinka teki tiukkaa. Ehkä sitten ensikerralla.
Meillä oli tuon miehekkeen kanssa puhetta, että saatetaanpas ostaa uusi kamera lähiaikoina. Odotan jo innolla, josko sitten saisi parempia kuvia, ja vähän rivakampaan tahtiin. Tuo vanha kun on niin järkyttävän hidas, että kun painaa laukaisinta, menee kahdesta kolmeen sekunttia, ennen kuin se räpsäsee kuvan. Ja tuossa ajassa esimerkiksi tuo meidän salamakoiramme on jo auttamattomasti ehtinyt pois kuvasta. Mieshän tietysti haaveilee digijärkkäristä, minusta sellainen näpsäkkä pokkari olisi kivempi. Mahtuisi paremmin laukkuunkin mukaan, ja jos sillä kerran saisi hyviä kuviakin. Katsotaan, milloin löytyy sen verran ylimääräistä, että varamme riittävät tuohon sijoitukseen.
Sain muuten tänään mukavan puhelun. Olen töissä erään liikeketjun liikkeessä vanhan asuinpaikkani lähellä, eli työmatka täältä on parhaimmillaan junalla ja bussilla parikin tuntia. Nyt saman ketjun toisesta liikkeestä, melkein meidän naapurista, soitettiin ja kysyttiin josko haluaisin sinne töihin, tosin vasta alustavasti. Ja tietenkin halusin, helpottaahan se elämää hirveästi. Olisi jopa mahdollista jatkaa siellä opiskelujen alkamisenkin jälkeen, kun työmatkoihin ei mene kuin vartti pyörällä. Katsotaan nyt miten juttu etenee, olisihan tämä aivan mahtavaa!
En ole edennyt Pimeän Pojassakaan minnekään suuntaan. Kirjastossa kävin katsomassa, josko ne varaamani kirjat olisivat jo tulleet, eivät olleet. Olisin tietysti voinut tarkistaa netistäkin, mutta sehän olisi ollut aivan liian helppoa. Mukaan tarttui kuitenkin Jotunin Huojuva Talo, joka on jo hyvällä mallilla, vaikuttaa oikeastaan aivan loistavalta, vaikka ei sekään mitään aivan kevyttä luettavaa ole. Helpommin menee kuitenkin, kuin tuo edellämainittu.
Täksi illaksi olisi tarkoitus lähteä miehekkeen kanssa käymään äidillä ja isillä syömässä ja saunomassa. Huomenna mummolle koko porukalla, ja sen jälkeen vielä töihin. Ei aivan lomasta mene, mutta toivottavasti en ole aivan kuollut huomenna illalla. Vuoro loppuu nimittäin puoli kahdentoista aikaan, eikä ole hyvä nuokkua yksikseen töissä.
Tappajakoira
Viimeaikoina on ollut paljon keskustelua tappajakoirista ja -roduista, jotka ovat mahdollisesti ihmiselle vaarallisia. Tämä keskustelu otti tuulta siipiensä alle viimeaikoina ensimmäisen kerran BBC:n koiratappeludokumentin myötä vuoden ‘07 lopussa, jolloin ihmiset luonnollisesti olivat järkyttyneitä tiedosta, että tuollaista julmuutta todella harjoitettiin myös meillä Suomessa. Kuitenkin yllättävän suuri osa keskittyi kauhistelemaan juuri koirien “vaarallisuutta” (ovathan ne kuulemma ohjelmoitu tappamaan), eivätkä sitä, kuinka epäinhimillistä on käyttää viattomia luontokappaleita tuollaisessa tominnassa, osana ihmisten viihdyttämistä. Jo tuolloin moni rotuyhdistys otti kantaa tapahtuneeseen, ja sanoutui täysin irti tuonkailtaisesta toiminnasta (Sathy Ry:n uutiset).
Omakohtaista kokemusta minulla on ainoastaan staffiyhdistyksen (Staffiyhdistyksen kotisivuille) kannasta, se kun on minulle tuon oman vauvan kautta tutuin. Päälimmäiseksi tunteeksi loppuvuoden ‘07 tapahtumien myötä nousi lähinnä järkytys. Ei ollut aivan muutama, joka itki kotona dokumentin takia oma possu kainalossa, miettien kuinka pitkälle ihmiset oikein saattavat mennä. Monen ajatuksissa varmasti kävi myös, kuinka paljon lokaa omaan niskaan tulee dokumentin takia, eihän monikaan asiaan perehtymätön näe eroa noissa “sekarotuisissa”, dokumentissa näytetyissä koirissa, omaan rotuumme verratessa. Rio oli tuollon vielä niin pieni, että me emme saaneet kuulla ainuttakaan tappajakoira-kommenttia, mutta muut senkin edestä.
Uudempi tapaus on tämä Elimäellä tapahtunut onnettomuus, jossa rottweiler hyökkäsi 10-vuotiaan pojan kimppuun tuhoisin seurauksin. (Iltasanomat) Uutisointi tapahtuman osalta on ollut kiivasta, mukaan on kaivettu kaikki mahdollinen, myös vuoden ‘94 tapaus, jossa staffordshirenbullterrierin väitettiin tappaneen kaksiviikkoinen poikavauvan Espoossa. Alunperin tapahtuma todella uutisoitiin näin, eli koiran uskottiin tappaneen pojan. Muutamaa viikkoa myöhemmin uutinen korjattiin kuitenkin kätkytkuolemaksi. Nyt käsitys on jälleen muuttunut, ainakin Iltalehti (Iltalehti) nimittäin uutisoi jälleen kuoleman koiran syyksi. Saa nähdä, miten tilanne kehittyy, vielä en uskalla sanoa juuta enkä jaata. Uskoisin kuitenkin, että asian tiimoilla työskennellään ahkerasti.
Edellämainittu epäselvä tapaus on ainoa, johon staffordshirenbullterrieri voidaan liittää edes hatarasti. Siitä huolimatta rodun maine on loattu pysyvästi, jopa ihmisille vaarallisena rotuna. Virheellisempää päätelmää ei voisi tehdä. Rotu on, totta kyllä, jalostettu tappelutarkoituksessa. Sen on pitänyt olla rohkea, peräänantamaton ja sitkeä, voidakseen pärjätä taistelukehässä toisia koiria tai itseään suurempia eläimiä vastaan. Kuitenkin tärkein ominaisuus eloonjäämisen kannalta on ollut ehdoton ihmisystävällisyys. Koirien tappeluvammat hoidettiin raakana, puuduttamatta, eikä koira saanut missään tilanteessa osoittaa agressiivisuutta ihmistä kohtaan, tai se jätettiin hoitamatta. Tämä taas tarkoitti varmaa kuolemaa. Kova koulu karsi väistämättä vähänkään epävakaat yksilöt pois rodusta. Rotumääritelmä kuvaa luonnetta näillä sanoilla: Lannistumattoman rohkea ja sitkeä. Erittäin älykäs. Pitää ihmisistä ja erityisesti lapsista. Myös se kertoo omaa tarinaansa, että staffi on Englannin kahdesta koirarodusta toinen, josta saa rotumääritelmässä käyttää mainintaa “lapsiystävällinen”.
Tässä vielä muutama kuva meidän pedosta.
Peto jo pienenä. Mitä tuohon voisi sanoa? Näyttääkin vaaralliselta.
Noin 8 kk:n ikäinen peto.
Todellinen tappaja, samaa kokoluokkaa kääpiövillakoiran kanssa.
Jo näyttää aurinkoisemmalta
Oikeassa olin viimeyönä, ongelmat kutistuivat unen myötä huomattavasti, eikä juuriharjankaan olemassa olo enää kirvele niin paljon. ;> Elämä hymyilee jälleen, vaikka en ainakaan vielä ole pääsykoekirjojen kimppuun jaksanutkaan.
Lukenut kyllä olen. Aloitin nimittäin muutama päivä sitten Dave Pelzerin Pimeän Poika -nimisen kirjan. Takakannen sanoja lainaten, se on “kaunistelematon tositarina äitinsä julmasti nöyryyttämämän pojan kipeästä kasvusta ehjäksi aikuiseksi”. Ja voitte uskoa, ettei kirja ole aivan kevyttä luettavaa. Muutama sivu kerrallaan edeten, ettei tarvitse uppoutua liian syvälle pienen pojan kokemuksiin, olen kahlannut tekstiä läpi, ja silti kirvelee ja kyyneleet tulevat väkisinkin silmiin. Ihmisten viha on niin julmaa, ja kun se kohdistuu pieneen lapseen, omaan lapseen, ei sitä voi enää käsittää. Teos on todella kirjoitettu pahoinpidellyn näkökulmasta, ja ensimmäisissä luvuissa kyse on hyvin nuoresta pojasta. Ja vaikka kokoajan kirjasta kuultaa läpi, ettei tilanne kestä ikuisesti, ja että poika on päättänyt selviytyä, en mene vannomaan, että minusta on lukemaan tuota teosta loppuun saakka. Pidän teidät kuitenkin ajantasalla edistymisestäni.
Mieheke lähti juuri äsken kouluun, aluksi tekemään ryhmätyötä ja sen jälkeen vielä luennolle. Olen siis ainakin kello kuuteen saakka yksin. Sen jälkeen meidän olisi tarkoitus lähteä käymään kaupassa ja kirjastossa. Varaamani V.C. Andrews’in kirjat ovat vihdoin saapuneet, ja pääsen uppoutumaan hömppäromaanien kiehtovaan maailmaan. ;> Ja kyllä, tiedän etteivät nuo todella ole niitä kirjoja, joita minun pitäisi olla lukemassa. IFA kutsuu, samoin etiikka. Taidan kuitenkin siivota aluksi asunnon ja mahdollisesti viedä koirankin lenkille.. Ja ruokaa pitäisi laittaa. Äh, jonkun pitäisi potkia minua eteenpäin opiskelun suhteen. Koko ajan on niin paljon “parempaa” tekemistä, etten saa mitään aikaiseksi.
Ärtymys
Miten voikaan nakertaa näin paljon. Aivan käsittämättömän paljon, ja niin pienen asian takia. Tuntuu vain, että tänään ei ole mennyt oikein mikään niin kuin olisi pitänyt. Tiedän itsekin, että kaikista parasta olisi tässä tilanteessa vai painua pehkuihin ja toivoa, että huominen on parempi, mutta mieheke kömpi juuri sänkyyn, enkä ole lainkaan puhetuulella. Toivottavasti se nukahtaa pian.
Normaalisti meidän suhde on oikeastaan täydellinen. Suurimman osan ajasta olen kiitollinen, että mulla on noin täydellinen mies, mietin, mitä olen tehnyt ansaitakseni hänet. Ja sitten tulee näitä tilanteita, jolloin olisin valmis leikkaamaan siltä pään irti, teki se mitä tahansa. Tämänkin pahan mielen laukaisi se, että hän kysyi, ilmeisesti leikillään, “mitä, sanoitko jotain?” kun olin lukenut sille pitkän uutisen ääneen. Tiuskasin jo siinä vaiheessa melko pahasti. Ja tilannetta pahensi niinkin typerä asia kuin se, että mies oli jättänyt juuriharjan kylpyhuoneeseen. Sen jälkeen en ole sanonut sille sanaakaan. Tiedän, ettei se pahalla, mutta joskus vaan noinkin pienet asiat muuttuvat suunnattoman suuriksi. Liekö tällä myöhäisellä ajankohdalla jotain tekemistä asian kanssa.
Onneksi töitä on seuraavan kerran vasta perjantaina, ei haittaa vaikka kello on yksi ja olen yhä hereillä. Saan nukkua pitkään huomenna ja sen jälkeen voisin lueskella pääsykoekirjoja, josko vaikka jotain jäisi mieleenkin. En ole vielä kyennyt asennoitumaan niihin kovin vakavasti, sillä “onhan niihin vielä aikaa vaikka kuinka” ja “kyseessä on kuitenkin AMK, ei pääsykokeet sinne voi olla kovin vaativia.” Pitäisi varmaan korjata asennetta, tai olen ensivuonnakin ilman opiskelupaikkaa. Pääsykoekirjoina hakemaai paikkaan on niinkin mielenkiintoiset teokset kuin Etiikka hoitotyössä ja muutama kappale Ihmisen fysiologia ja anatomia -kirjasta. Onneksi IFA:sta suuri osa on vanhaa asiaa, eli enköhän sen opi. Etiikka taas.. No, on etiikkaa. Kyllä se menee, ja on vielä mukavaakin. Pitää joskus omistaa koko entry pääsykokeille, jos se vaikka lisäisi motivaatiota.
Toinen, mistä pitäisi kirjoittaa pidemmin, on raskaushaaveet. Jotenkin tuntuu nololta puhua siitä julkisesti, asia kun ei ole suoranaisen ajankohtainen. Kuume kuitenkin on kova, eikä siitä mihinkään pääse. Tuo (ääliö)mieheke on saanut kuunnella suunnitelmiani kyllästymiseen saakka, ja taitaa se pikkuhiljaa lämmetäkin ajatukselle. Kunhan ajoitus vaan olisi parempi.
Kyllä mä sitä pässiä rakastan kuitenkin. Vaikka se jättikin juuriharjan väärään paikkaan.
Minä
Ja miljoonannen kerran aloitan uuden blogin varmana siitä, että tämä on se, jota jaksan kirjoittaa kauemmin kuin kolmen entryn verran. Toivottavasti näin, vaikka tällä hetkellä ei tunnukaan lupaavalta, tämä kun alleviivaa jokaisen kirjoittamani sanan virheellisenä. Eikö tuota tarkistusta todella saa mitenkään pois päältä?
Eikö otsikko olekin muuten osuva, näin ensimmäiseen blogipostiini? Tarkoituksena on nimittäin kertoa hieman itsestäni ja elämäntilanteesta. Olen parikymppinen naisenalku Espoon Otaniemestä, missä asustelen avomiehen, staffordshirenbullterrierini Rion ja kahden chinchillan kanssa. Mieheke opiskelee dipolomi-insinööriksi TKK:lla, sen tähden tällainen asuinpaikkavalinta.
Itse pidän välivuotta opinnoistani, sillä kuulun nimittäin niihin saamattomiin, jotka eivät lukion päätyttyä lainkaan tienneet mitä haluaisivat tehdä isona. Onneksi ajatukset ovat vuoden kuluessa selkiytyneet ja nyt olisi AMK-haussa tarkoitus pyrkiä Metropoliaan opiskelemaan terkkatädiksi. Jos joku olisi viimevuonna väittänyt, että lähden opiskelemaan sosiaali- ja terveysalaa, olisin varmaankin tuhahtanut hänelle halveksuvasti. Olen aina kuvitellut itseni yliopistolle lukemaan historiaa tai jotain muuta “yleishyödyllistä” ainetta. Niin ne suunnitelmat näemmä muuttuvat. Nyt tärkein kriteeri on ollut, että pääsen tekemään jotain, millä on todella merkitystä. Vaikka siitä maksetaankin tässä tapauksessa melko huonosti. 
Olemme asuneet miehekkeen kanssa tässä 40 neliön kaksiossa pikkuhiljaa vuoden. Vaikka kyseessä on ensimmäinen oma asuntomme, voin sanoa, että olemme tehneet tästä hyvin paljon meidän näköisen. Kuvat eivät välttämättä tee oikeutta, sillä eräskin ystäväni, joka ei ole nähnyt muuta kuin nuo, oli vakuuttunut, että tämä on kovin pimeä ja synkkä. Ei se oikeasti ole, ainakaan liiemmissä määrin.
Olohuone, keittiöstä päin kuvattuna. Tällä hetkellä käytössä on kuitenkin jo toinen matto, hieman vaaleampi itseasiassa. Tuo meidän koira kun ei jostain syystä pitänyt tuon maton hajusta ja päätti peittää sen omalla tuoksullaan (ts. käytti mattoa vessanaan).
Olohuoneen kulma sohvalta kuvattuna, näkee vähän tuota meidän asunnon kokoa, joka nyt ei ole suoranaisen valtava. ;> Sääli, että Tarantino-julisteet näkyvät tässä kuvassa noin huonosti ja oikeuksiinsa pääsee vain Pulp Fiction kuva. Niitä on todella kolme samankokoista (valtavaa) julistetta telkkarin päällä, tuo Pulp Fiction, Reservoir Dogs ja Grindhouse Projectionin yhdistetty juliste Dead Proofista ja Planet Terrorista.
Makuuhuoneesta yksi kuva ovelta otettuna. Sänky on vaihtunut ismpaan, vaikkakaan en ole vielä aivan varma pidänkö siitä vai en. Taitaa nimittäin olla uuden petauspatjan ostaminen edessä, tuo Tempur ei oikeen ole minun juttuni. Mieheke kyllä pitää.
Ja viimeisenä kaunis hymykuva meidän haukusta, eli about 8 kuinen staffi-poika Rio (Mooncraft’s As Expected), eikö olekin komea? ;>
